Vieraskynäilijä: Topi Linjama, sienenpoimija (myös opettaja kansalaisopistossa)
Kun sienestäjä näkee tuntemattoman sienen, hän kysyy usein ensimmäisenä, onko sieni syötävä. Mutta kun hän näkee tuntemattoman linnun, hän ei mieti sen syötävyyttä.
Sieniä ja marjoja pidetään helposti luonnonvarana, joka kuuluu ihmisille ja joka pitäisi maksimaalisesti hyödyntää. Joskus kuulee päiviteltävän, kuinka sieniä ja marjoja ”jää metsään mätänemään”.
Kerron salaisuuden: sienet eivät kasva metsässä ihmistä varten, vaan niillä on omia, tärkeitä tehtäviään metsäekosysteemissä.
Sieni elää rihmastona maan alla tai vaikkapa lahopuussa. Itiöemät – joita yleiskielessä kutsutaan sieniksi – liittyvät sienen lisääntymiseen. Itiöemät tuottavat itiöitä, joiden avulla sieni leviää uusiin kasvupaikkoihin. Itiöemän suhde sienirihmastoon on suunnilleen samanlainen kuin omenan suhde omenapuuhun.
Suurin osa keräämistämme ruokasienilajeista elää symbioosissa puiden kanssa. Sienirihmasto kerää puulle vettä ja kivennäisaineita ja puu antaa sienelle sokereita, joita sieni ei itse kykene valmistamaan. Puu on sienelle välttämätön, mutta myös sieni on puulle välttämätön.
Lahottajasienet ottavat tarvitsemansa sokerin kuolleesta orgaanisesta aineksesta. Lahottajasienen elämänkaari on symbioosilajeja helpommin hallittavissa. Kaikki kasvatettavat sienet ovat lahottajia.
Pidän sienestystä monin tavoin palkitsevava puuhana. Raittiin ilman lisäksi luvassa on samantapaista etsimiseen ja löytämiseen liittyvää jännitystä kuin metsästyksessä, mutta ilman tappamiseen liittyvää syyllisyyttä. Keräily tuntuu ihmiselle lajityypilliseltä toiminnalta.
Sienet ovat maukkaita ja terveellisiä. Ne sisältävät kasvien tavoin paljon kuituja ja toisaalta lihan tavoin paljon proteiineja. Niissä on monia kivennäisaineita sekä B- ja D‑vitamiineja.
Sienten biologinen ja esteettinen monimuotoisuus tuntuu loputtomalta. Opittavaa riittää, sillä Suomessa kasvaa tuhansia sienilajeja.
Kuvat: Topi Linjama
